Pariisi 10.10.2012

Ei auta itku markkinoilla! Kantapaikan aamukahvin, croissantien ja laukkujen pakkaamisen jälkeen oli aika ottaa suunta kohti lentokenttää. Tekeydyimme tyhmiksi turisteiksi ja pyysimme respaa varaamaan kyydin kahdeksitoista, vaikka melko edullisen taksin (45-50 euroa) olisi saanut napattua kadultakin.

Hintaa kyydille varauksineen kertyi lopulta 64 euroa. Mutta taksi oli sitten sitäkin mieleenpainuvampi: kun noutaja saapui, luulin, että joku paikallisista kurtisaaneista oli tullut katsastamaan hotellihuonetta tai tervehtimään tuttua henkilökuntaa. Hän osoittautuikin taksinkuljettajattaren apunaiseksi, joka korkeista koroista huolimatta siirteli urhoollisesti laukkujamme. Positiivista oli myös tila-auto, koska tunsimme olomme huomattavasti turvallisemmaksi suuremman menopelin takapenkillä.

Charles de Gaullella oltiin tavoillemme uskollisesti runsaasti etuajassa. Automaattisten check-in -pömpeleiden puuttuminen maailmalta jaksaa joka kerta hämmästyttää suomalaista, ja niinpä liityimme kuuliaisesti osaksi jonomuodostelmaa, jota palveltiin ranskalaisella tehokkuudella. Toinen hämmästyksen aihe oli vaatimaton puotien määrä, sillä piskuisessa terminaalissa ei oikeastaan ollut mitään muuta kuin yksi kahvila, yksi kauppa ja mielenkiintoisen näköinen joulupukinpunainen piano. Konjakkia ja shamppanjaa oli runsain mitoin myynnissä.

Hyvin sujuneen lennon jälkeen oli ilo laskeutua kotimaan kamaralle, jossa meitä odotti yllätysbemari. Erityisen mukavaa oli päästä taas osalliseksi suomalaisesta logiikasta ja liikennekulttuurista, vaikka omalla tavallaan Pariisia jäikin ikävä. Matka oli suorastaan non merde ja tulipahan tehtyä.

Au revoir!

Pariisi 9.10.2012

Aika rientää hurjaa vauhtia silloin kun on kivaa. Tiistaiaamuna ensimmäinen ihmetyksen aihe oli se, kuinka tämä voi olla jo viimeinen kokonainen päivä Pariisissa.

Tarkoitus oli kierrellä katsomassa nk. pakollisia kohteita ja pilvipoutainen sää suosi pyrkimyksiämme. Myös katakombit olisivat kiinnostaneet, mutta arvelimme että emme ehtisi kaikkea yhdessä päivässä. Maanantaina katakombeihin ei päässyt ja Louvre puolestaan oli suljettu tiistaisin. Suosisimme tänään siis liputtomia läpikävelynähtävyyksiä.

Päivä aloitettiin uskaliaasti jatkamalla metrolippujen suurkulutusta ja etsimällä hyväksi mainostettu leipomo, josta saisi myös gluteenittomia tuotteita. Leipomo löytyikin pienen aamukävelyn ja kadunmetsästyksen jälkeen. Ostimme paitsi leivän, myös pari suklaatäytteistä croissantia nautittavaksi saman tien. Palasimme takaisin metron suuntaan, asemana tällä kertaa Ourcq eli tuttavallisemmin Örk. Aamukahvit nautittiin viereisessä kahvilassa ja seutu nimettiin Pariisin Kontulaksi, eli hieman masentavaksi Kallioon ja Punavuoreen verrattuna, mutta ainakin kiinteistönvälitystä ja hiustenhoitoa oli runsaasti tarjolla.

Tämän jälkeen olimmekin henkisesti valmiita vaeltamaan kohti korkeuksia ja Sacre Coeuria ihmettelemään. Katolinen tunnelma ei saanut sinänsä uskonasioihin hyväksyvästi suhtautuvaa allekirjoittanutta kovin pyhälle tuulelle. Eikä ihmekään, sillä rahan ja uskonnon yhdistäminen saman katon alle tuo hirtehisyydessään mieleen muinaiset vuosisadat (käytettiinköhän uskonpuhdistuksessa väärää pesuohjelmaa?), ja kaupan päälle pulu paskoi päälleni kirkon edustalla.

Kirkon jälkeen nautittiin turistikuppilassa crepet (omani Calvadoksen kera) roseeviinillä ja ostettiin hieman krääsää, muun muassa Pikku Prinssi -seinäkalenteri, tuliaislahjoja ja pari snapsilasia, jotka olisivat seuraavassa puodissa maksaneet puolet vähemmän. Onnistuimme suorittamaan myös pienimuotoisen eksymisen, mutta päivän tehoannos mäkikävelyä tuli taatusti suoritettua. Kiersimme alueen kertaalleen ympäri ja suunnistimme sitten onnistuneesti kohti Moulin Rougea, joka löytyikin suorastaan nurkan takaa. Kävelystä tuli jano, joten päätin nauttia matkan ainoan ranskalaisen oluen, siis Kronenburgin, kulturellissa maisemassa.

Metroilimme takaisin kotinurkille ja söimme kantapaikassamme erittäin runsaat - suorastaan saavillisen kokoiset - pihvi- ja peruna-annokset. Minua ei pihvityttänyt, joten valitsin listalta luovalta kuulostavan lampaan ja vasikan yhdistelmän, vaikka en edes tunnistanut englanninkielistä sanaa 'tripe'. Tuttu tarjoilijamme äityi ylistämään erinomaista valintaa, joten arvasin, ettei kyseessä ole ihan perinteinen turistiruoka eikä välttämättä herkkäsieluisten valinta. Annos oli maittava, kolme erillistä kääröä, ja jaksoin tuhota sen melkein kokonaan jaeltuani osan lisukeperunoista naapurilautasille. Vasta myöhemmin googlailtuani sain selville, että vasikanliha (valitettavasti en tiedä vieläkään mistä ruumiinosasta se oli) oli kääritty lampaan mahalaukkuihin. Tulihan se sieltä, ranskalaista ruokaeksotiikkaa! Ei matkaa ilman uteliaisuutta.

Uusissa sielunvoimissa jatkoimme matkaa kohti Notre Damea, jonka tunnistaa uuden luonnehdinnan mukaan neljästä vauhtiraidasta. Illan jo hämärtyessä paikka olikin vaikuttava ja allekirjoittanut päätyi esittämään puisto-Quasimodoa käärimällä kaulahuivinsa kyttyräksi takin alle. Rakastavaisten(?) suosimalla sillalla meitä huvitti sydämeen kirjoitettu teksti, jossa joku ilmoitti rakastavansa itseään.

Vanhan rautatieaseman viereiseltä kadulta löytyi myös erinomainen kauppahelvetti, joskaan emme ostaneet tällä kertaa mitään. Havittelemassani Espritin nahkatakissa oli vuori valmiiksi revennyt, joten maailmalla kannattaa aina katsoa mitä jättää ostamatta.

Matka alkoi uhkaavasti lähestyä päätöstään, ja hotellihuonekin maksettiin jo edellisenä iltana ennen lähtöä. Vuorovaikutus respan kanssa osoitti tässä vaiheessa, että hän luuli meitä venäläisiksi. Tämä ei lakkaa ihmetyttämästä pienen maan ihmistä. Ainakin itselläni on syntymälahjana raskaat silmäluomet, joista on sittemmin voinut tulla myös vodkan turvottamat, mutta siihen yhtäläisyydet naapureihimme loppuvatkin.

Päivän niksi: Kun pysähdyt vetämään happea, älä seiso lyhtypylvään alla.

Päivän sitaatti: <3 Me

Pariisi 8.10.2012

Maanantaina havahdun ensimmäisenä sateen ropinaan. Sateensuojat tanassa oikaisemme Le Plomb du Cantaliin aamiaiselle: croissantit ovat aamupäivän aikana päässeet loppumaan, mutta listalla on myös edullisia täytettyjä leipiä ja patonkeja, hinta 5,50.

Koska keittiö on vielä suljettu, kovin monimutkaisia annoksia ei ole luvassa. Seurueemme gluteenittomalle jäsenelle ehdotetaan salaattia. Ystävällinen tarjoilija päätyy jopa myötätuntoisesti kertomaan, että hänkin joutuu noudattamaan ruokavaliota, viitaten ilmeisesti refluksivaivoihin. Espressojen ja sympatian lisäksi pöytään löytää tiensä myös reilu annos makeita mansikoita, tämäkin vain kolmella eurolla.

Mutta taas jos olisimme etukäteen tienneet, niin kaksi vehnäyhteensopivaa ihmistä olisi voinut jakaa yhden patonkiannoksen. Kotimaasta ei kovin monesta paikasta saa viitosella puolta metriä leipää ja reilusti täytettä. Kuvassa poseeraa majoneesin kera tonnikalalla ja kananmunalla täytetty leivästö, josta sain urhoollisesti syötyä kaksi kolmasosaa.

Ja kieltämättä paikallinen leipä oli maittavaa, vaikka kotioloissa nautin kyseistä tuotetta nykyään pari kertaa kuukaudessa ja silloinkin vahvasti rukiisena.

Vatsat täynnä jatkamme matkaa Louvreen, tuohon maailman kolmanneksi massiivisimpaan taiteen potpuriin. Koska on sadepäivä, joku muukin tuntuu saaneen saman idean. Vasta vähän kerrallaan hahmotamme jonon pituuden. Kuvassa siitä näkyy arviolta neljäsosa. Koska ihmisvirta mutkitteli ulos vastapäätä näkyvästä portista, emme lähteneet edes arvailemaan, missä on jonon pää. Joka tapauksessa muodostelma on jotain sellaista, että Mona Lisakin lakkaisi sen nähdessään hymyilemästä.

Meillä oli vielä paljon muuta koettavaa ja Louvre oli tietojen mukaan tiistaisin suljettu, joten sunnuntain jonotuksesta uupuneina päätämme jättää taiteen seuraavaan kertaan. Paluumatkalla tutustuimme Tuiletten puistossa yleiseen toilettiin, jonka siivooja kävi puhdistamassa jokaisen kävijän jälkeen(!). Kantapaikassamme taas soitettiin taustalla linnunlaulua ja pönttöönkin oli kaiken varalta asetettu pyörivä rengas. Tässä maassako muka epäsiistit vessat?!

Ainoita hämmennyksen aiheita olivat itsestään sammuvat valot sekä vesihanan avaaminen lattiaan sijoitetulla painikkeella. Jos naiset eivät aina ahtautuisi porukalla naistenhuoneeseen, olisi saattanut jäädä sekin logiikka keksimättä.

Periaatteessa matkan varrella olisi ollut mahdollista syödä turistikojumakkaraa, mutta emme kuitenkaan sortuneet. Ostimme sen sijaan yhden kappaleen Paris-aiheisia turistisateenvarjoja kymmenellä eurolla, ja osoittautui, että varjo oli valmiiksi rikki. Sen jälkeen kävelimme Champs-Elyseeta pitkin aina Riemukaarelle asti.

Tässä vaiheessa kokeneidenkin kävelijöiden jalat olivat uupuneet ja nähtävyydet saivat hetkeksi riittää. Siispä ostamaan kaikkea turhaa. Olimme saaneet lauantai-iltana paikallisilta hyviä neuvoja ja karttamerkintöjä, minne päin ostoksille kannattaa suunnistaa.

Tähän asti olimme asioineet lähinnä Pariisin Sörnäisissä/Kalliossa (hotellin seutu) sekä jonkinlaisessa Pariisin Kampin ja Kauppatorin risteytyksessä (Eiffel ja jokiranta). Nyt osui kohdalle varsin miellyttävä Pariisin Punavuori. Kaupoista emme varsinaisesti bonganneet muuta kuin L'Occitainen hiustuotteita sekä paikallisesta herkkupuodista ranskalaisia sinappeja ja terriinejä.

Löytyi kuitenkin erittäin miellyttävätunnelmainen joskin ahdas ravintola, jonka nurkkaan päädyimme nauttimaan erinomaista ruokaa ja iltapäiväpullollisen Beaujolaisia flirttailevan tarjoilijan lähetellessä taustalla lentosuukkoja. Jatkoin ranskalaisuuksien must-testaamista ja valitsin kalakeittoa, joka olikin mainiota. Pöytään päätyi lisäksi muun muassa rapusalaattia.

Koska keitto ei muista ruokavalinnoista poiketen ollut tupaten täyttävää, jaksoin nauttia myös paikallisten oman omenapiirakan eli Tarte Tatinin ranskankerman kera. Se olikin varsin omenaista ja maittavaa. Valitsimme torttuja pöytään kaksin kappalein, seurueen kolmas jäsen saattoi yllättäen nauttia Creme Bruleen. Valokuvamuisto omenatortusta vaatisi vielä hieman kuvankäsittelyä, sillä paikan punainen värimaailma sai tuotoksen näyttämään lohenpyrstöltä.

Kun vauhtiin oli päästy, emme enää luopuneet punaviinistä. Saimme myös aikaiseksi runsaasti vessahuumoria. Minua on aina huvittanut ystäväni tarina isästään, joka Saksan matkalla yritti löytää ripulilääkettä kuvailemalla tilannetta seuraavasti: "Scheisse fliegt". Kehitimme paikallisen vaalean leivän innoittamina termin vastakkaiselle tilanteelle: "Non merde."

Tästäkin huolimatta ymmärsimme onneksi iltasimahtaa ajoissa. Sitä ennen käytiin missäs muualla kuin Le Plomb du Cantalissa päivällisellä, mutta tällä kertaa yläkerrassa hienommalla vyöhykkeellä. Allekirjoittaneella runsas viinin juominen ja leivän syöminen alkoivat vaatia veronsa, ja tällä kertaa päätinkin tyytyä pelkkään jälkiruokaan eli viiden juuston lajitelmaan. Kuva puhukoon taas puolestaan - ja tuo lautanen on iso.

Päivän sitaatti: "Nyt mie aion vetäistä sen tortun."

Pariisi 7.10.2012

Sunnuntaiaamu valkenee aurinkoisena. Tosin näkyvyyttä estää hotellin ikkunoihin yön aikana tiivistynyt kosteus, jonka poistamiseen olisi tarvittu pesulastaa.

Vasta kolmantena yönä keksimme jättää wc:n valot ja ilmanvaihdon yöksi päälle. Ongelma ratkaistu! Tosin tästä oivalluksesta seurasi lähimpänä toilettea nukkuneelle matkailijalle yliannos vetoa ja syöksykierre flunssan jälkitautina iskeneeseen nielemis- ja kurkkukipuun, joka ei ole vielä tätä kirjoittaessakaan parantunut. Itse matkan aikana pystyin vielä onneksi syömään ilman puukkoa kurkussa, muuten olisi saattanut harmittaa.

Käynnistimme sunnuntain edellisenä päivänä havaitulla Indianan brunssihenkisellä aamiaisella, johon kuului taivaallisen hyvää voita, patonkia, munakokkelia ja lähestulkoon hakaristimuodostelmaan aseteltuja makkaroita ja pekonia. Annos maistui niin hyvältä, että aloimme havitella jälkiruoaksi mojitoja.

Tarjoilija puolittain naureskellen ja puolittain kauhistellen ihmetteli, haluammeko todella cocktailit ennen puoltapäivää. Mukavan palvelun kaupanpäällisiksi juoma annosteltiin melko vapaalla kädellä, aivan kuin kotinurkilla Repan Riihessä. Tosin veikkaan mintun olleen huomattavasti tuoreempaa kuin missään päin Suomea.

Jo etukäteen oli kaavailtu, että matkan alkajaisiksi olisi otollista luoda yleiskuva kaupunkiin Eiffelin korkeuksista, ja poutapäivä sopikin tähän tarkoitukseen hyvin. Selvisimme jonotuksesta yllättävän vähällä - lippuluukulla aikaa kului vain reilut puolisen tuntia. Noin varttituntia myöhemmin olimme jo ahtautumassa hissiin ja matkalla kohti yläilmoja. Pääsy ylimmälle tasanteelle maksoi 14 euroa hlö.

Ranskalaiset eivät varsinaisesti ole mitään opastaulujen maailmanmestareita (esimerkiksi ne toilettet on löydettävä joko intuition tai mahdollisesti aromin perusteella), mutta tämäntyyppisessä turistipyydyksessä tohelompikin pääsee perille. Muun muassa lippujen hinnat olivat näkyvästi esillä. Etukäteen varatuille ryhmille oli myös oma tyhjyyttä ammottava porttinsa, jolla päivystävä kärttyisän oloinen naisihminen joutui välillä neuvomaan hukassa olevia tai muuten vain hankaliksi heittäytyviä.

Kierros yläilmoissa sujui sutjakasti amerikkalaisia turisteja väistellessä ja nähtävää olisi riittänyt vaikka toisellekin sunnuntaille. Etukäteen meitä huolestutti, joutuuko takaisin tullessakin jonottamaan, mutta paluu sujui loppujen lopuksi yllättävän nopeasti. Väenpaljous alhaalla ei ollut ainakaan pienenemään päin iltapäivän kiertyessä kohti kello neljää.

Koska meillä oli matkan ajan taipumus kehitellä kantapaikkoja hyväksi havaituista ravintoloista ja kahviloista, palasimme Eiffelin jälkeen lounastamaan Ecole Militairen metroaseman viereiseen Le Comptoir du Sept'iin, jossa aterioimme jo edellisenä iltana. Pääsin testaamaan ranskalaista sipulikeittoa, ja olisin luultavasti tullut täyteen jo keitossa olleesta leivästä ja juustosta. En vieläkään ymmärrä, kuinka nämä pienet ihmiset voivat syödä alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan, jos yhdessäkin on yli 70-kiloisella naisella tekemistä.

Parempi puoliskoni nautti lounaalla myös matkan toisen (tai ehkä sittenkin jo kolmannen?) Creme Bruleen.

Ravintolasta jatkoimme matkaa takaisin Seinen rannalle määränpäänämme jokiristeily. Matkalla meidät yllätti muun muassa kymmenien naimisiinmenevien japanilaisturistien lauma, eikä se edes tainnut olla flashmob. Ostimme automaattipömpelistä risteilyliput a 12 euroa ja mietimme, mihin mennä seuraavaksi. Laivojen aikatauluista ei laiturilla ollut minkäänlaista tietoa, mutta tässäkään kysyvä ei tieltä eksynyt: löytyi myös perinteinen lippuluukku, jossa osattiin kertoa globaalilla valtakielellä, että seuraava risteily starttaa 18.30.

Laivassa oli syksyisenä alkuiltana ruhtinaallisesti tilaa. Jokivarren maisemat olivat erityisen kauniita hämärän tullessa, ja nähtiinpä myös etukäteen mainostettuja tanssiperformantikkoja. Risteily itsessään ei ollut mikään rauhoittava kokemus, koska toisiinsa sekoittuivat laivan koneiden jyly, pulisevat turistit, kirmailevat lapset, ranskankielinen ohjeistus ja istumapaikoille erikielisiä selostuksia varten liitettyjen "luurien" taukoamaton kolina. Teknisesti laite oli jonkinlainen vuoden 1993 kännykkämalliston ja metallisen suihkupään risteytys.

Rantauduttuamme ihmettelimme hetken aikaa Eiffelin valaistusta nopeasti pimenneessä illassa, ja parahiksi siinä seisoskellessamme alkoikin noin viiden minuutin mittainen ilotulitusta muistuttava valoshow. Eniten meitä ihmetytti päivän aikana se, kuinka torni on saatu vuoden 1899 aikaisella varustuksella kasattua ja vieläpä säilymään näihin päiviin asti. Valokuvat eivät juurikaan kerro rakennelman massiivisuudesta, vaan se on parempi kokea paikan päällä. Pariisilaiset itse tosin taitavat tuhahtaa koko höskälle.

Risteilyn jälkeen olimme vieläkin niin ähkyssä, että varsinainen ruokailu ei tullut kyseeseen. Palasimme metrolla kotinurkillemme ja talsimme vaihteeksi katua toiseen suuntaan. Sieltä löytyi alta aikayksikön pari sopivan oloista ravintolaa, joista toinen oli tulevista kantapaikoistamme kantaisin, Le Plomb du Cantal. Satavarmasti en enää muista, kummassa iltapala nautittiin. Allekirjoittanut valitsi alkuruokalistalta lautallisen makkarasiivuja virkistävän tuontioluen kera (tätä menua kannattaa harrastaa muuallakin kuin Saksassa tai Tsekeissä) ja muut seurueen jäsenet keskittyivät jälkiruokiin.

Nukkumaan mentiin hyvin marinoituina riittävän aikaisin, kuten onnistuneeseen kaupunkimatkailuun kuuluukin. Viimeistään tässä vaiheessa olin sisäistänyt postimerkin kokoisen televisiomme avustuksella, mitä on ranskaksi "sääennuste aamu- ja iltapäiväksi". Tosin minulle ei ole vieläkään selvinnyt, miksi paikallinen teksti-tv esitti graafisessa kuvassa vain maksimi- ja minimilämpötilat, mutta itse säätilan kuvauksen ymmärtääkseen olisi pitänyt osata ranskaa hieman enemmän. Nyt ottamaan mallia esimerkiksi eteläisestä naapurimaasta, tana.

Päivän sitaatti: "Can we have cocktails?"

Pariisi 6.10.2012

Huterien laskuoppieni mukaan olen vuosien saatossa vieraillut viidessätoista Euroopan maassa. Kuudessatoista, jos Brysselin lentokenttä vakavissaan lasketaan maansa edustajaksi.

Blogista ovat tällä välin jääneet puuttumaan muun muassa työmatkat Amsterdamiin, Lontooseen, Kööpenhaminaan ja Sveitsin Neuchateliin - mainioita kohteita joka ikinen. Muisteluita kuitenkin kirjoittaa mielummin, kun on kokonaan vapaalla ja matkaseura niin ikään. Minibaarista, konferenssipäivällisestä ja haahuilusta hotellin lähimaastossa on muutenkin vaikea puristaa jutun juurta.

Mutta Pariisi! Minulla oli tähän asti Ranskan ja Italian mentävä black hole yleissivistyksessäni, ja rehellisyyden nimissä on todettava, että aloitin mieluiten ensin mainitusta.

Starttasimme kohti määränpäätä Finnairin lennolla lauantaina puoliltapäivin ja hyvissä ajoin ennen syyslomasesonkia, mikä takasi myös rauhallisen lähdön. Hintaa lennoille kertyi 234 euroa nokkaa kohden.

Ainoa etukäteen huolestuttanut tekijä tällä matkalla oli yhteisen kielen puuttuminen. Minä osaan eteläisemmistä kielistä vain espanjaa, seurueemme toinen jäsen italiaa ja kolmas pitäytyy englannissa ja saksassa. Näillä ei perinteisten stereotypioiden mukaisesti Ranskassa paljon juhlita. Toki muista kielistä oli jonkin verran apua esimerkiksi ruokalajien tai opasteiden ymmärtämisessä - vaikeudet alkoivat vasta, kun joku avasi suunsa ja odotti meiltä vastausta omalla kielellään. Pidemmällä matkalla ranska olisi saattanut jopa avautua kielitaitoiselle ummikollekin, mutta nyt kesti kolme päivää, ennen kuin uskalsin edes yrittää sanoa "Au revoir". Yleensä kun joku hyvästeli, vastasin "Merci", koska se nyt vain tuntui helpommalta.

Tarkennuksena on mainittava, että opiskelukaverini opetti minulle joskus vuosituhannen vaihteessa tärkeimmät kirosanat ranskaksi. Muistan ne vieläkin, joten osaan edes jotain. Taksissa matkalla lentokentältä hotelliin sain pikaisen kertauskurssin.

Lettini on vieläkin pystyssä Pariisin keskustan liikennekulttuurista. Autoilijat eivät suinkaan olleet aggressiivisia - ei edes taksikuskimme huutaessaan "Putain de merde" kollegansa kiilatessa. Liikenne vain soljuu pehmeän näköisesti eteenpäin, mutta ilman minkäänlaista logiikkaa. En oikein löydä tälle ilmiölle vertailukohtaa muilta matkoiltani. Esimerkiksi kaistamerkinnät ovat olemassa, mutta niillä ei oikeastaan ole väliä. Silti kukaan ei kuollut eikä edes haavoittunut. Huomattavasti suuremmassa vaarassa jalankulkijat olisivat esimerkiksi Baltian maissa, Puolassa tai jopa Espanjassa.

Noudatimme kuitenkin kuuliaisesti matkaoppaan varoituksia: Ranskassakaan vihreä valo ei tarkoita automaattisesti sitä, että voisit mennä tien yli. Pikemminkin edetään tilanteen mukaan, ad hoc. Tai ehkä pikemminkin laissez-faire.

Toinen etukäteinen stereotypia kielimuurin lisäksi oli tyly palvelu. Tästä meille ei kuitenkaan kertynyt havaintoja. Silloinkin kun kieli oli esteenä, henkilökunta teki parhaansa neuvoakseen. Sekalaisella ranskan ja englannin yhdistelyllä, eleiden ja viittoilun ohessa, kaikki asiointi hoitui kuten pitikin.

Koska seurueeseemme kuului gluteenitonta ruokavaliota noudattava, ruoan tilaaminen ei ollut aivan niin yksinkertaista kuin niillä, jotka voivat nauttia kahvin ja croissantin joko oikein tai väärin äännettynä. Etukäteen tulostettu ranskankielinen ohjelappu auttoi huomattavasti asiaa. Tosin itse keliakian taudinkuva ei paikallisille oikein avautunut edes ohjeen avulla - vaikka kyse on viljoista, monet päätyivät erikseen varmistamaan, voiko asiakas syödä kananmunia tai öljyjä.

Kiroileva siili taksi johdatti meidät määränpäähämme Rue du Chenierille, Hotel Babyyn. Annoimme lupsakalle taksinkuljettajalle runsaasti tippiä siitä ilosta, että selvisimme hengissä. Hotelli osoittautui hintatasonsa (35 euroa yö) mukaiseksi mutta kuitenkin tilavaksi, ellei lasketa porraskäytävää tai hissiä, johon mahtuu kerralla kaksi ranskalaista, yksi suomalainen tai neljäsosa amerikkalaisesta. Kylpyhuoneesta bongasimme hieman hometta sekä yhden valeluteen.

Tiesimme etukäteen, että hotelli on nk. arveluttavalla vyöhykkeellä ammatinharjoittajien osalta, ja yksi heistä olikin passissa kadulla jo saapuessamme.

Tässä vaiheessa meidän oli luonnollisesti nälkä, joten lähdimme tutustumaan hotellin ympäristöön. Suuntasimme Indianaan, joka vaikutti viihtyisältä ja lupaili asiakkaille myös edullista brunssia sunnuntaiaamuna. Päädyin valitsemaan fried chickeniä(!), jossa paikallista oli vain hervoton annoskoko. Kanat, klubileipä ja paistettu lohi papujen kera liikuskelivat kaikki 12-15 euron hintaluokassa.

Koimme myös hintaviin alkoholijuomiin tottuneiden suomalaisten suurimman mahdollisen järkytyksen heti kättelyssä: pöytään tilattu viinipullo saatetaan kiikuttaa pois, vaikka siellä on vielä viiniä jäljellä. Selityskin tähän saatiin myöhemmin seuraamalla kahvilakulttuuria sivusta - eiväthän ne paikalliset edes halua juoda sitä kaikkea vaan lähtevät kesken kaiken pois, jo on kummaa väkeä.

Vettä, viiniä, hedelmiä ja pikkusyötävää tankattiin läheisestä kaupasta useammalla kympillä. Kaikkia kahtatoista vesilitraa emme saaneet neljässä päivässä edes kulutettua. Suurinta hilpeyttä herätti odotetusti 6-pack 2,5 desilitran punaviinejä, 7,99 e. Korkinavaaja ei ollutkaan sitä mitä kielikorva olisi sanonut, vaan limonaderie(?). Sellainenkin kaupasta löytyi, mutta ostin kannatuksen vuoksi myös kierrekorkilliset miniviinit.

Toisin kuin opasteiden ja ohjeiden taso muutoin, metro osoittautui erinomaisen selkeäksi ja toimivaksi. Ainoa alkuvaikeus oli löytää asema, jossa on lipunmyyntipömpeli. Löydettyämme sellaisen loppu olikin helppoa, vaikka laitteen ohjaimena toimiva "vieritin" herättikin parin sekunnin ajan ihmetystä. Kaupunkia enemmän kiertelevälle 10 lipun annokset (12,70 e) ovat suositeltavampia kuin kertalippu.

Illalliseksi nautimme muun muassa 8,5 euron omelettia Ecole Militaren lähellä olevassa viihtyisässä ravintolassa, jossa on pehmustetut seinät. Saimme myös paikallisten tuttavien avulla ensimmäisen näköhavainnon Eiffel-tornista tunnelmallisen sateen ja syyspimeän keskeltä.

Päivän sitaatti: "Miulla on semmoinen ranskalainen humala. Että olen melkein humalassa, mutta sitten en kuitenkaan ole."